Mihin katosivat naiskeihäänheittäjät?

Dohan MM-viikon alkuun heitettiin naisten keihäskarsinta. Mukana oli kaikkiaan 31 heittäjää 21 eri maasta. Entinen keihäänheiton suurmaa Suomi ei ollut edustettuna.

Kylmä fakta on se, että Suomesta ei löydy enää yhtään 60 metrin heittäjää, maasta joka on ennen juhlinut arvokisoista arvokisoihin keihäsmitaleja. Tiina Lillak voitti kautta aikojen ensimmäisen jaossa olleen naisten maailmanmestaruuden ja Heli Rantanen voitti Atlantassa 1996 Olympiakultaa. Mikaela Ingberg oli vielä Munchenin EM-kisoissa 2002 pronssilla, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Tänä vuonna Suomen paras heittäjä oli Heidi Nokelainen, hän sai keihään lentämään 58.70. Nokelaiseen tiivistyy oikeastaan koko keihäänheiton kuva. Hän ylitti 50 metriä vuonna 2013 ja 60 metriä vuonna 2016. Sen jälkeen kehitystä ei ole tullut.

Nokelainen vaihtoi vuosi sitten valmentajaa, SUL:n lajivalmentaja Olavi Parjasen tilalle tuli kaksikko Heli Rantanen-Leo Pusa. Peliliike oli oikea, sillä nykyinen valmennuskaksikko on viimeinen olympiavoiton takana, Rantanen heitti Atlantassa kultaa Pusan valmennuksessa.

Vuodessa ei tehdä ihmeitä, etenkään kun käsiin tuli 28-vuotias heittäjä, jonka tekniikka piti pistää uusiksi. Kesän kisoissa nähtiin, että yhden talven toistoilla ei poisteta vanhan tekniikan muistijälkeä.

Jenni Kangas on nyt samassa tilanteessa kuin Nokelainen vuosi sitten. Kangas ylitti 50 metriä vuonna 2010 ja 60 metriä vuonna 2016. Sen jälkeen kehitys on polkenut paikallaan. Jenniä valmentaa isä Hannu, joka on meritoitunut Tero Pitkämäen valmentajana. Tietoa ja taitoa siis on, mutta kaksikon pitää varmasti miettiä yhteistä tulevaisuuttaan tarkasti, jos Jennin uran halutaan kehittyvän.

Naiskeihäänheitossa pitäisikin nyt muuttaa ajattelutapaa. 60 metrin heittojen ei pitäisi olla mikään suuri tavoite, vaan ns. jokapäiväistä kauraa. Valmennuksessa on ajateltava isosti, tähtäin on asetettava 70 metrin viivalle, niin kuin Lillak ja valmentajansa Kalevi Härkönen tekivät aikanaan.

Meillä löytyy hyviä nuoria, jotka voisivat muuttaa ajatteluaan tähän suuntaan. Tänä vuonna 55 metriä heittäneistä Elina Kinnunen on vasta 20-vuotias ja Anni-Linnea Alanen 17-vuotias. Alasen valmentajana toimii muuten Mikaela Ingberg, joten Alasesta voimme odottaa seuraavaa tähteä arvokisoihin.

Palataan vielä Dohaan ja maanantain sankareihin. Daniel Ståhlin ja Karsten Warholmin kultasuoritukset eivät varmasti jättäneet ketään kylmiksi kotikatsomoissa, meillä Suomessa pitää osata nauttia myös naapurien menestyksestä, kun omat kunnian päivät ovat vähissä.

Naapuriin meni myös naisten korkeuden kultamitali. Maria Lasitskene voitti jo kolmannen MM-kultansa peräkkäin, kahta viimeistä hän ei ole voinut juhlia Venäjän lipun kanssa. Venäjä suljettiin maana pois Rion olympialaisista 2016 ja IAAF:n kisoista, mutta osalle venäläisurheilijoista on myönnetty kilpailulupa arvokisoihin neutraaleina urheilijoina.

Sääliksi käy Lasitskenea, samaan aikaan kun doping-kärystä toiseen seilaavat kenialaisurheilijat pääsivät juhlimaan Dohassakin voittojaan Kenian lipun kanssa, pidetään Venäjä yhä maana poissa arvokisoista. Kuinka kauan vanhoista, toki laajamittaisesta ja johdetusta vilpistä tulee rangaista urheilijoita joita testataan lähes viikottain?

Miksi IAAF ei puutu samalla tarmolla Keniassa rehottavaan dopingin käyttöön?