Suomalaiset kuutamolla mäkivalmennuksessa

Mäkihypyn Val di Fiemmen maailmancupin ja Bischofshofenin Continental cupin kisoissa soi suomalaisittain sama sävel; hyppy ei kulje, ei sitten mitenkään.

Fiemmessä Jarkko Määttä sen sijaan pääsi mukaan kisaan, jääden siinä sijalle 49. Hänen taakseen jäi siis yksi hyppääjä. Andreas Alamommo oli karsinnassa 54:s, hänen taakse jäi kaksi hyppääjää.

Continental cupissa yksikään suomalaisista ei selviytynyt karsinnasta 50 parhaan joukkoon. Suomalaisten taakse jäivät vain turkkilaiset, romanialaiset ja kiinalaiset hyppääjät. Tähän on siis  tultu.

Suomalaisessa mäkihypyssä on nyt jotain pahasti vialla, kun hyppy ei kulje erikoismäessä eikä yhdistetyssä. En jaksa enää uskoa, että homma olisi kiinni materiaalista eli urheilijoiden kehnoudes. Kyse täytyy olla valmennuksesta.

Mäkimaajoukkueella ja yhdistetyn maajoukkueella ovat nuoret mäkivalmentajat. Yhteistä heille on se, etteivät he ole itse olleet menestyneitä hyppääjiä. Eli sieltä ei ole tarttumapintaa.

YLE:n asiantuntija Tommi Nikunen on hämmästellyt valmennuksen tilaa koko kauden ajan. Nikunen toimi itse aikanaan yhdistetyn mäkivalmentajana ja sitten mäkimaajoukkueen päävalmentajana. Hänen aikana tuli menestystä, eli hän tietää varmasti kuinka menestyneitä hyppääjiä tehdään.

Onko laji sitten muuttunut niin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, etteivät 2000-luvun alkupuolen opit enää toimi ? Epäilen.

On siis pakko kysyä, onko meillä enää tietoa lajin valmennusfilosofiasta ja tavasta tehdä huippuja? Vai keskitytäänkö meillä liiaksi nippelitoihin?

Kymmenisen vuotta sitten lähes kaikkien menestyneiden mäkimaiden päävalmentajana oli tai oli ollut suomalainen. Nyt tuosta joukosta ei kukaan enää valmenna. Hannu Lepistö, Kari Ylianttila, Ari-Pekka Nikkola, Mika Kojonkoski. Pekka Niemelä, Janne Väätäinen, Tommi Nikunen. Siinä menestyneiden valmentajien nimilistaa.

Tuosta porukasta Kojonkoski valmentaa Kuopiossa Kiinan maajoukkuetta kohti Pekingin olympialaisia, Janne Väätäinen tekee samaa työtä Planicassa kiinalaisten kanssa. Muut ovat eläkkeellä tai muissa töissä. Pitäisikö nykyvalmentajien nöyrtyä sen verran, että edes soittaisivat menestysvalmentajille?

Urheilu ja erityisesti huippu-urheilu on siitä mukavaa, että menestystä mitataan tuloksilla. Jos ei tule tuloksia, niin silloin ei ole toimittu oikein.

Urheilijoilla on vain yksi ura, on todella ikävää heidän kannaltaan, jos se tuhritaan siihen, että valmentajat ovat  liian ylpeitä kysymään neuvoa niiltä, jotka ovat tehneet tuloksia.

Rakennuksillakin on apumiehiä, timpureita ja erikoispuuseppiä. Viime mainitut tekevät ne hienoimmat yksityiskohdat, jotka vaativat vuosien käytännön opinnot. Sutta saa tilaamattakin, on rakennuksilla varsin yleisesti käytössä oleva sanonta.

Juuri tällä hetkellä tuo sanonta tuntuu sopivan suomalaiseen mäkihyppyyn.

PS Jos nykyiset mäkivalmentajat tarvitsevat entisten huippuvalmentajien puhelinnumeroita, niin minulta saatte.

Jari Porttila