Mäkiviikon taika häipyi

Keski-Euroopan mäkiviikko , tuo taianomainen uuden vuoden tuoja, on katoamassa suomalaisen urheiluperinteen kartalta.

Ensimmäiset muistoni Mäkiviikosta ovat vuodelta 1970-luvulta, kun Kari Ylianttila ja Pentti Kokkonen voittivat perättäisinä vuosina 1978 ja 1979 Mäkiviikon. Pian elettiin lajin kultakautta, kun Matti Nykänen tuli Mäkiviikon valtiaaksi 1983 ja 1988.

2000-luvun alku oli Janne Ahosen valtakautta, viisi mäkiviikon voittoa on niin kovaa historiaa, ettei sitä paremmaksi pistetä, ainakaan lähivuosina. Tuo aika oli lajin kulta-aikaa myös TV:ssä. Muistan kun palasimme 2006 Mäkiviikolta ja saimme Munchenin lentokentälle tiedon, että Bissenin kisaa oli katsonut yli kaksi miljoonaa suomalaista!

Siis yli kaksi miljoonaa suomalaista jännitti TV:n ääressä Ahosen ja kumppanien esityksiä. Enää ei päästä lähellekään tuollaisia lukuja, hyvä kun 500 000 katsojan määrä menee rikki Uudenvuoden päivän kisassa Garmisch-Partenkirschenissä.

Olen itse kiertänyt mäkiviikon yli 20 kertaa ja mukaan on mahtunut tarina jos toinenkin.

Taisi olla juuri Mäkiviikko 2005-2006 kun meno Suomen joukkueen ympärillä oli niin kovaa, kaikki siis halusivat Janne Ahosen haastatteluja myös kisojen välissä, että Hiihtoliiton paikalla ollut väki joutui keksimään uusia keinoja tilanteen rauhoittamiseksi.

Lajipäällikkö Janne Marvaila keksi Innsbruckissa hyvän keinon, kuinka rauhoittaa välipäivän lentopallotreeni; hän ilmoitti silloin paikalla olleelle yli kymmenpäiselle medialle ensin väärän harjoituspaikan. Valtaosa mediaa meni sinne, minä sain tiedon oikeasta paikasta Ahosen kautta ja olin tietenkin kameramiehen kanssa oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja seurasimme seinäruusuina harjoituksen.

Juuri kun treeni oli lopussa, tuli Marvaila muiden toimittajien kanssa paikalle. Pojat pelasivat vielä viisi minuuttia, jotta kuvaajat saivat kuvansa ja sen jälkeen Ahosta sai haastatella vartin.

Tänä vuonna päävalmentaja Lauri Hakolan ei tarvitse harhauttaa ketään, sillä tietääkseni Mäkiviikolle lähtee toimittaja vain YLE:ltä. Itse olin viimeisen kerran Mäkiviikolla 2014-2015, silloin ainoana suomalaistoimittaja seurasin koko Mäkiviikon. Silloin suomalaisten ei tarvinnut piilotella medialta, toisaalta sain keskittyä rauhassa kärkitaisteluun, kun suomalaiset olivat harvemmin mukana toisella kierroksella.

Tuo Ahosen neljäs Mäkiviikon voitto, jonka hän jakoi Jakub Jandan kanssa, oli todellinen hulabaloo. Kukaan ei tuntunut tietävän Ahosen Bissenin voittohypyn jälkeen mikä oli tilanne. Olin Mäkimontussa MTV:n karsinassa ja laskin nopeasti pisteitä yhteen; ensin kerran ja sitten toisen kerran. Kun päädyin yhä siihen, että kummallakin oli yhtä paljon pisteitä, tuli Janne huutoetäisyydelle ja sain kerrottua tilanteen hänelle.

Tämän jälkeen alkoi visainen pohdinta, kumpi ottaa palkintoautuon etuosan ja kumpi takaosan. Eli mitä tehdä auton kanssa? Siitäkin selvittiin, sillä Ahonen ei missään tapauksessa halunnut palkinnoksi autoa, siitä kun olisi joutunut maksamaan Suomessa enemmän veroja kuin mitä auton käypä hinta olisi ollut.

Tänä vuonna ei tarvitse pohtia näitäkään asioita, Mäkiviikolle lähtee kolme suomalaista joiden kovin tavoite olisi selvitä ensin kisaan ja sitten toiselle kierrokselle. Kauden alkuinfossa sain sellaisen käsityksen, että hyppääjät ovat harjoitelleet kovaa ja maailman huippua oltaisiin saatu kiinni, mutta tulokset kertovat muuta.

Nyt ollaan jälleen siinä tilanteessa, että jännitetään pääsevätkö miehet mukaan itse kisaan. Se on urheilijalle erittäin stressaavaa ja aiheuttaa usein liikayritystä, joka taas aiheuttaa sen, että homma menee hyppyrinnokalla ohi. Ja se näkyy metreissä ja lopputuloksissa.

Lainataan tähän loppuun vielä Ahosta. Parhaimmillaan tilanne oli se, että ainoa asia jota Jannen piti "jännittää" oli se, millaiseksi voittomarginaalista tulisi. Hän pystyi polvistamaan vastustajansa pelkällä katseellaan mäkitornin lämpiössä. Ahonen oli yhtä ylivoimainen kuin Lasse Viren omana aikanaan, myös hän voitti puolet vastustajistaan jo verryttelykentällä.

Jari Porttila